Omaishoitoa pidetään keskeisenä keinona hoivatarpeiden kasvuun vastaamiseksi. Etenkin kun hoitajista on jo nyt pula. On arvioitu, että Suomessa vähintään 350 000 henkilöä hoivaa jotakuta läheistään[1]. Heistä kunnan kanssa sopimuksen tehneitä omaishoitajia on noin 50 000[2]. Omaishoitajien lukumäärä on tavoitteiden mukaan kasvanut jo vuosia. Toisaalta virallisten omaishoitajien suhteellinen osuus etenkään yli 65-vuotiaiden omaishoitajien osalta ei ole kasvanut. Lisäksi omaishoitajien määrä ei kasvanut vuonna 2022, vaikka tilastojen valossa näin olisi pitänyt tapahtua. Läheisiään hoitavista vähintään 20 000 on arveltu olevan sitovassa omaishoidon tilanteessa[3]. Kaikki omaishoitajat eivät kuitenkaan saa tai hae omaishoidon tukea, mutta miksi?
Tutkimus omaishoidon tuen hakemisesta
Selvitin omaishoidon tuen hakemista väitöskirjaani kuuluvassa osatutkimuksessa, jossa haastattelin 28 omaishoitajaa tai omaishoidon tukea hakenutta muistisairaan läheistä eri puolilta Suomea. Kysyin tutkimuksessani, millaiset asiat edistivät ja estivät muistisairaiden omaishoitajia tuen hakemisessa. Lisäksi kysyin, millaisia kokemuksia omaishoitajilla oli prosessin yhteydessä tehdystä palvelutarpeen arvioinnista?
Ongelmia omaishoidon tuen hakemisessa
Tutkimuksen tulokset osoittivat, että omaishoidon tuen hakemisessa ja siihen liittyvässä palvelutarpeen arvioinnissa on ongelmia. Äitinsä kanssa asuva Paula kertoi hakeneensa tukea palveluohjaajan kannustamana. Kotona tehty arviointi oli keskittynyt äitiin, joka oli pystynyt ”tsemppaamaan” tilanteessa ja antanut itsestään kuvan toimintakykyisenä ihmisenä, joka ei apua tarvitse. Tosi asiassa äiti tarvitsi tyttärensä apua ympärivuorokauden lähes kaikkiin asioihin.
Mä kuvittelin, että tämmönen alan ammattilainen osaa ajatella, mutta kieltävä päätös, eli en oo omaishoitaja. […] Kyllä mää nyt jotain puistelin päätäni ja jotakin näin, mutta että en ruvennut kiistelemään. Ehkä nyt jotakin sanoin tai vähän korjasin, mutta en noin kaiken kaikkiaan, koska oletin että, jos kerran on haettu sitä omaishoidontukea, niin siihenhän on jo joku syy.
Omaishoidon tuen tarpeen arviointi voi olla puutteellista, kun asiakkaana on muistisairas ihminen
Muistisairasta puolisoaan hoitava Maija muisteli pettyneenä matkaansa omaishoitajaksi. Maija ja hänen miehensä olivat aina tykänneet tanssimisesta ja olivat ohjeiden mukaisesti jatkaneet harrastusta miehen muistisairaudesta huolimatta. Heistä oli otettu tansseissa kuva paikalliseen lehteen, minkä vuoksi Maija arveli, ettei heidän tilannettaan ollut etes arvioitu: ”Ensimmäinen kerta lyötiin ihan länttäriksi ja sanottiin että työ käytte tanssimassa vielä että ettette tarvi mitään omaishoidontukea.” Maija oli ystävien kannustamana hakenut tukea myöhemmin uudelleen. Toisella arviointikäynnillä Maija koki, että työntekijä asetti arviointitilanteessa kysymykset niin, että ”ne sisälsivät jo vastauksen, johon sairastunut myönteli”, vaikka Maijan mielestä puolison vastaukset olivat virheellisiä. Tukea ei myönnetty tälläkään kerralla. Tuki myönnettiin lopulta, kun tilanteen arvioi uusi työntekijä edellisen jäätyä eläkkeelle. Maija oli helpottunut hiljattain tulleesta päätöksestä, mutta koki tulleensa kohdelluksi aiemmin väärin. Prosessi oli ollut raskas ja nakertanut Maijan luottamusta palvelujärjestelmään.
Mikä palvelutarpeen arvioinnissa meni pieleen
Omaishoidon tuen hakemuksista hylätään liki viidennes[4]. Vastoin yleistä käsitystä määrärahojen puute ei ole keskeisin tuen hylkäämisperuste. Sen sijaan eniten hakemuksia oli hylätty vähäiseksi arvioidun hoidon ja huolenpidon tarpeen perusteella. Tietoa siitä, ketkä tuen ulkopuolelle jääneet, ei ole aiemmin selvitetty. Tekemäni tutkimuksen perusteella näyttäisi siltä, että nimenomaan muistisairaiden omaishoitajista osa jää tuen ulkopuolelle, kun hoivan tarve arvioidaan todellista vähäisemmäksi. Edellä kuvatuissa tapauksissa Maija ja Paula eivät olleet sairastuneen kuullen halunneet tai voineet kertoa omaa näkökulmaansa eikä heille annettu siihen erikseen mahdollisuutta.
Mitä omaishoidon tukea haettassa tulisi arvioida?
Kunnat ovat voineet aiemmin itsenäisesti päättää omaishoidon tuen kriteereistä ja tasoista. NE ovat vaihdelleet kuntien välillä, mutta yhteistä niille on ollut se, että kriteereissä on painotettu fyysisen hoivan osuutta. Fyysinen toimintakyky ei kuitenkaan ole kaikissa tilanteissa kovinkaan hyvä mittari mittaamaan tarvittavan avun, tuen ja hoivan määrää. Tällaisia tilanteita ovat mielenterveyteen liittyvien sairauksien lisäksi muistisairaudet. Omaishoidon tuen tarvetta arvioitaessa tulisi fyysisen toimintakyvyn lisäksi arvioida hoivan sitovuutta – sitä miten paljon läsnäoloa ja valvontaa hoivan tarpeessa oleva tarvitsee. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) on syksyllä 2022 ehdottanut uusia perusteita, jossa fyysisen toimintakyvyn sijasta perusteet omaishoivaan arvioitaisiin hoivan sitovuuden perusteella. Voit lukea ehdotuksesta täältä.
Omaishoitajilla on myös muita vaikeuksia tuen hakemisessa
Omaishoitajilla oli myös muita vaikeuksia omaishoidon tuen hakemisessa. Toisaalta tuen hakemista oli myös edistäneet erilaiset tekijät. Voit lukea niistä ja koko tutkimuksen osoitteessa
Omaishoitajien omaishoidon tuen hakemista edistävät tekijät:
-
- Perheenjäsenten tuki
-
- Työntekijöiden tuki
-
- Kunnan työntekijän vaihtuminen!
-
- Omaishoitajan oma näkemys omaishoidon näkyväksi tekemisestä
Omaishoitajien omaishoidon tuen hakemista hidastavat tekijät:
-
- Omaishoitajan kielteinen asenne tukea kohtaan
-
- Aiempi kielteinen tukipäätös
-
- Epäluottamus palvelujärjestelmästä saatavaa tukea kohtaan
-
- Tuen mieltäminen taloudelliseksi tueksi, ei tarvetta rahalle
- Vaikeudet tuen hakemisessa ja esimerkiksi sairastuneen hoivan tarpeiden kuvaamisessa
[1] Vilkko (2014)
[2] Sotkanet (2022)
[3] STM (2014)
[4] Linnosmaa ym. (2014)
